Siitä on nyt melkein kaksi vuotta aikaa kun erosin siitä kusipäästä. Ne kaksi vuotta olen kulkenut tuntien suunnatonta vihaa, surua ja pettymystä. Minua on suututtanut niin paljon se miten annoin hänen kohdella minua. Ajattelin vain aina, että no, kyllä hän rakastaa minua. Kunnes sain hänet kiinni pettämässä minua, meidän yhteisessä kodissa. Ja loppujen lopuksi hän myönsi ettei se ollut todellakaan ainut kerta.

Eromme jälkeen vietin ensimmäisen kuukauden itkien. Vietin kaikki päivät uuden ystäväni luona. En kestänyt olla yksin, enkä varsinkaan siinä "kodissa" jossa olin poikaystäväni löytänyt toisen naisen kaa. Noin kuukauden jälkeen aloin taas olla enemmän myös meidän entisessä yhteisessä kodissa, koska olin päättänyt kaikesta huolimatta jäädä siihen asumaan. Entiseni ei suostunut antamaan avaimiaan takaisin joten en uskaltanut enää lähteä pois kotoa kun pelkäsin että hän tulee sinne ja vie kamat tai tuhoaa paikat.

Aloin taas viettämään aikaani vanhan hyvän ystäväni kanssa. Olimme aina minun luonani tai jossain muualla juomassa. Viimeiset 2-3 viikkoa jotka asuin siinä kämpässä joimme joka päivä. Nukuimme ehkä yhteensä 10 tuntia niiden viikkojen aikana jos sitäkään. Sitten jouduin muuttamaan takaisin koti paikkakunnalleni vanhempieni luo. Join silti joka viikonloppu ja usein myös arkisin. Ajattelin että minulla menee muka hyvin, minulla oli hauskaa kun vedin perseet, löysin jonkun yhden yön panon ja jos joku edes yritti aloitella jotain vakavampaa suhdetta minuun otin äkkiä jalat alle.

9 kuukautta eromme jälkeen sain vakituisen työpaikan uudelta paikkakunnalta. Ajattelin sitä uutena alkuna. En kuitenkaan tuntenut paikkakunnalta ketään, eikä uusien ystävien saaminen ole yhtä helppoa kun on töissä aikuisten kanssa, kuin jos olisi lähtenyt uuten kouluun. Joten vietin illat yksin, ja viikonloppuisin ajoin aina ystävieni luo jotta pääsimme taas vetämään kännit. Siellä asuessani yksin aloin taas ajattelemaan ja miettimään asioita paljon. Minua alkoi itseänikin häritä se että työnsin aina pois kaikki jätkät jotka kiinnostuivat minusta muussakin mielessä kuin yhden yön panona. Ja ennen kaikkea minua häritsi se attä panin vain kännissä, selvinpäin se oli ihan mahdoton ajatus. Kammosin seksiä!!! Päässäni alkoi pyöriä mahdollinen ajatus siitä että olisinkin lesbo. Bi-seksuaali olen aina ollut ja tiedostanut sen jo pitkään, mutta kun seksi miehien kaa selvinpäin ällötti ja kammoksutti niin ehkä olinkin täysin lesbo. Ja tokihan näihin kännisekoiluihini mahtui muijiakin.

Aloin kuitenkin siis synkistellä ja masentua entisestään kaikkea ajatellessani. Minua itketti se että olin siellä yksin, minua itketti kun ajttelin eksääni. Minuun sattui edelleen joka kertaa kun ajattelin eksääni ja mitä hän oli minulle tehnyt. Tunsin niin paljon vihaa häntä kohtaan. Mutta yritin vain peittää kaiken muiden nähden, enhän minä nyt enää voinut niin vanhaa asiaa murehtia.

Loppujen lopuksi kyllästyin toden teolla asumaan siellä aivan yksin, joten hankin oman asunnon vanhalta kotipaikkakunnaltani ja muutin takaisin sinne. Sain taas olla ystävieni kanssa. Vaikka kaikkein rakkain ystäväni oli vielä toisella paikkakunnalla. Mutta koska pidin työpaikkani tämä oli lähempi vaihtoehto minulle. Matkustin kuitenkin ja matkustan edelleen ystäväni luo melkein joka viikonloppu, tai hän minun luokseni. Käymme kaikissa ihme paikoissa ja pidämme todella hauskaa.

Hän alkoi seurustella yhden jätkän kanssa viime keväänä, ja tapasin heidän kauttaan pari muuta todella mukavaa jätkää. He ovat aina meidän kaa samassa porukassa juomassa jne. No yhtäkkiä tajusin sitten ihastuneeni tähän toiseen jätkään. Valitettavasti hänellä kuitenkin on tyttöystävä, tai no en tiedä seurustelevatko he oikeastaan mutta heillä on jotain peliä. Joten en tiedä voinko ikinä tätä jätkä omakseni saada. Mutta nautin niistä hetkistä kun olemme samassa paikassa, meidän kahdenkeskisistä juttu tuokioistamme, siitä kun hän koskettaa minua ja kun pääsen nukkumaan hänen viereensä. :) Nukumme nimittäin joka kerta vierekkäin, saman peiton alla. Mutta  mitään ei silti ole vielä koskaan tapahtunut.

Jutun tärkein pointti olikin nyt lähinnä se, että kahden vuoden jälkeen, olen nyt vihdoin pystynyt hautaamaan vihani ja päässyt eksästäni yli. En tarvinnut siihen ammatti apua vaikka joskus siltä tuntui ja jotkut jopa ehdotti. Vaikka joskus tuntui siltä että olisin vain halunnut kuolla, niin selvisin siitä kaikesta. En tiedä mitä tapahtui tai mikä "paransi" minut. Ehkä se että huomasin että minäkin voin vielä ihastua, ehkä se että ihastukseni kohde ei ole heti hyppämässä sänkyyn kanssani (panemis mielessä), ehkä se että nautin niin mielettömästi ystäväni seurasta tai se että ehkä vain heräsin.

En tiedä olenko tai pystynkö ikinä antamaan anteeksi sitä mitä eksäni teki. Mutta ainakaan en enää murehdi häntä joka ikinen päivä. Voin taas aidosti nauttia elämästäni. Minun ja tämän uuden ihastukseni välillä tuskin mitään enempää kuin ystävyyttä tulee ikinä olemaan, ja ehkä sydämeni vielä särkyy hänenkin vuokseen. Mutta tiedän että kestän sen koska olen kestänyt pahempaakin. Ja ainakin saan taas tuntea miltä tuntuu olla oikeasti ihastunut. ;)